Taiteesta: Mohamed Bourouissan Kehätie

Tilan jännitteet on yksityisnäyttelyjen kokonaisuus Suomen valokuvataiteen museossa. Mukana on neljä valokuvaajaa: Mohamed Bourouissa, Sini Pelkki, Carrie Schneider ja Sauli Sirviö. Ranskalaisen Mohamed Bourouissan Kehätie (2007) heijastelee Pariisin räjähdysalttiiden lähiöiden jännitteitä.

Mohamed Bourouissan valokuvat ovat kuin maalauksia. Pariisin esikaupungeissa kuvatut asetelmat eivät jätä katsojan mieltä rauhaan; ne nostattavat levottomia kysymyksiä ja paikantuvat jonnekin todellisuuden ja kuvitteellisen rajoille.

Yksi Algeriassa syntyneen Bourouissan lähtökohdista on hänen oma taustansa. Teokset heijastavat itse koettua ja nähtyä; Bourouissan voidaankin hyvin sanoa kuvaavan modernia Ranskaa. Esimerkiksi Peili (2006) on tehty ja kuvattu pariisilaislähiössä, Clichy-sous-Bois´ssa, josta alkoivat Ranskan vuoden 2005 mellakat. Vaikka ranskalaisten lähiöiden valinta aihepiiriksi on jo itsessään poliittinen teko, Bourouissa näkee itsensä ensisijaisesti kuvataiteilijana, ei poliittisena valokuvaajana.

Bourouissan kuvat ovat tarkkaan sommiteltuja ja rakennettuja. Ne ovat lavastettuja tapahtumia, joissa näyttelyn nimessäkin esiintyvä jännite on huipussaan. "Olen kiinnostunut tilasta, jonka esimerkiksi mallien välinen katseiden vaihto rakentaa kuvaan" hän selittää.

Olennaisinta ei ole ymmärtää, mitä kuvissa tapahtuu tai on tapahtunut. Kuvien tunnelataukset ovat aistittavissa, vaikkei katsoja tietäisi mitään Pariisin huonomaineisten lähiöiden todellisuudesta. Tunteisiin on helppo samaistua, sillä samat jännitteet ovat olemassa myös Helsingissä. "Kuvan rakentamisen kautta pääsen käsiksi tunteisiin." Bourouissa selventää.

"Kuvien tekemisessä on läsnä jatkuva leikki taiteen ja tositapahtumien heijastuksen välillä." Vaihe vaiheelta ideoitujen ja koostettujen kuvien dokumentaarinen puoli liittyy odottamattomiin elementteihin. Bourouissa etsii sitä sekunnin kymmenesosaa, jolloin voi tapahtua mitä vaan, tai sitten ei mitään. Hän osoittaa odottamattoman hetken kuvastaan Kehätie: se on juuri ja juuri havaittava häivähdys ohikulkijasta pyöräilevän pikkupojan takana. "Päätin jättää hahmon kohdalleen, se tuo kuvaan jotain lisää."

"Tilan jännitteet" -näyttely Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1 G) 24.5.2009 asti. Avoinna ti-su 11-18. Näyttely on osa Helsingin valokuvafestivaalia ja Valokuvan vuotta 2009.

Teksti: Marjatta Peltonen, Kuva: Mohamed Bourouissa

We Love Helsinki

Heleämpi ja kuulaampi Regina esiintyy Docpoint-klubilla.

Docpointin festariklubilla lauantaina esiintyvältä Reginalta on pian tulossa uusi levy. Yhteen laulaja Iisa Pykäri valitsi oman tärppinsä festivaalien dokumenttitarjonnasta.

Onneksi on Regina. (Ei siis se teineille pehmopornotarinoita kylvävä naistenlehti, vaan bändi.) Näinä harmaina talvipäivinä on niin ihanaa käpertyä sohvan nurkkaan viltin alle, juoda kaakaota ja antaa Reginan tuudittaa unenomaiseen taikamaailmaan, jossa arkinen muuttuu ihmeenomaiseksi. Yhtyeen musiikki on aina onnistunut luomaan tunnelman toivosta ja elämän pohjimmaisesta kepeydestä.

Reginan uusin levy, Puutarhatrilogia, ilmestyy helmikuun yhdestoista ja albumilta ennakkomaistiaisina kuultujen kappaleiden (Saanko Jäädä Yöksi ja Tapaa Minut Aamulla) perusteella tulossa on entistä heleämpi, kuulaampi ja seestyneempi Regina. Kappaleissa analogiset lo-fi rytmit yhdistyvät folk- ja popsävyihin ja Iisa Pykärin tyttömäisen raikkaaseen laulutyyliin.

Myös Pykäri itse on erittäin tyytyväinen uuteen levyyn. ”En melkein tohdi sanoa, mutta kyllä se on ihan paras meidän tuotoksista!”

Hän valittelee, että koska uuden levyn julkaisun kynnyksellä päivät venyvät ”infernaalisiin mittoihin”, hän tuskin ehtii katsomaan Docpointin elokuvia. Suosikki festivaalin tarjonnasta löytyy kuitenkin helposti: ”Musadokkarit ovat leffafestareiden aatelia; on aina yhtä kiehtovaa kurkata artistin julkisivun taakse. Helena Muskensin ja Quirine Rackén Come back Kate käsittelee faninäkökulmasta Kate Bushia, jota itse ihailen - tänne siis!”

Come Back Kate (2007) la 24.1.2009 klo 17 Bristolissa, Mikonkatu 8, Kluuvi. Liput 6,50 euroa. www.docpoint.info/node/416

Docpoint-klubi la 24.1.2009 klo 21-04 Gloriassa, Pieni Roobertinkatu 12-14, Kaartinkaupunki. Esiintymässä Regina, Joensuu 1685, Alpo & Tomi, sekä Radio Helsinki DJt. Liput 10 euroa. www.docpoint.info/klubit

Reginan kotisivuilta voi ladata ilmaiseksi biisin Tapaa Minut Aamulla. www.reginaregina.com

Teksti: Timo Santala, Kuva: Jussi Puikkonen/Kasino

We Love Helsinki

Minä Menen: Top Billin & New Judas present 2009

Top Billinin ja New Judaksen isännöimissä bileissä on pääesiintyjänä Sinden Lontoosta. Odotettu ja kehuttu DJ kertoi WLH:lle mitä hän aikoo illan aikana soittaa.

”Party like it’s 2009!” julistavat Helsingin kohutuin DJ-ryhmä Top Billin ja tuoreeseen elektroniseen musiikkiin erikoistunut pienlevy-yhtiö New Judas. Ja heidän järjestämissään bileissä on todella ollut tapana juhlia kuin huomista ei olisi.

Sana hyvistä juhlista on kiirinyt niin pitkälle, että paikkaa joudutaan jo vaihtamaan isompaan. Korjaamolla järjestettyjen uuden vuoden juhlien 950 lippua myytiin loppuun jo hyvissä ajoin ennakkoon. Ja on siirrytty Tavastialle, joka uhkaa sekin olla viimeistä paikkaa myöten loppuun myyty.

Iltaa isännöivä pitkän linjan DJ ja klubipromoottori Sami ”Sir Nenis” Nenola myöntääkin, että Redrum on käymässä liian pieneksi. ”Mutta tällä kertaa syy on kyllä Sinden.” hän viittaa perjantaisten bileiden lontoolaiseen pääesiintyjään.

Eikä ihme, Sinden on yksi tämän hetken kuumimpia DJtä. Hän isännöi Get Familiar -iltaa Fabricissa, yhdessä maailman parhaista yökerhoista, houstaa omaa radioshowtaan lontoolaisella Kiss:llä ja soittaa levyjä ympäri maailmaa. Sinden sekoittaa DJ-seteissään eri musiikkityylejä rohkeasti: Likaisesta fidget-housesta mennään UK garageen, bass-line houseen elektroon, angolalaiseen kuduroon ja dubsteppiin; Miami bassista aina hip-hoppiin, baltimore club -remikseihin, brasilialaiseen baile funkkiin ja etelä-afrikkalaiseen kwaitoon.

Sindenin lisäksi juhlissa esiintyvät myös kotimaiset elektronisen musiikin vientitoivot, New Judas -levymerkille levyttävä Petz On Prozac, sekä Top Billin -sivuprojekti Sharkslayer, joka julkaisi joulun alla esikois-EP:nsä Don’t Go In The Water.

Sharkslayer on Nenolan ja Mikko ”DJ Pushups” Seppälän house-vaikutteista klubimusiikkia tekevä duo. Live-keikkaa Sharkslayerilta ei kuitenkaan ole luvassa, vaan biisit soitetaan levyltä DJ-tyyliin. Nenolan mielestä elektroninen musiikki nimittäin näyttää livenä usein tylsältä. ”Tekno livenä on sellasta namikan näppäilyä, että pyh” tuhahtaa Nenola ”ketä vittu kiinnostaa."

Nenolaa live-keikat kiinnostavat, kun "artisti soittaa omia, eikä muiden biisejä.” Ei sillä ole väliä tuleeko musiikki ”livenä”, DJn soittamana levyltä, vai jotain siltä väliltä. Tärkeintä on, että musiikki on hyvää ja bileet toimivat.

Hyviä bileitä on Nenolan mukaan helppo järjestää, sillä Helsingissä yleisö on omaa luokkaansa. ”Jengi joutuu esimerkiksi Nykissä tekemään bileiden eteen paljon enemmän töitä, saati sit Berliinissä, missä suurimmalla osalla yleisöstä on tanko perseessä. Kaikki Top Billineissä vierailleet ulkomaiset DJ:tkin on sanoneet, et Helsingissä on älyttömin yleisö. Täällä uskalletaan pitää hauskaa eikä tapiteta paikallaan.”

Lontoosta sähköpostitse tavoitettu Sindenkin odottaa bileitä innolla. ”Luulen, että niistä tulee massiiviset. Olen kuullut Top Billinin juhlista niin paljon hyvää.”

We Love Helsingin pyynnöstä Sinden listasi myös top5 biisit, jotka aikoo soittaa Helsingin keikallaan:

Skream - Lets Go Fucking Mental
”Uuden vuoden dubplate Skreamilta. Tämä saa tanssit takuuvarmasti käyntiin!”

Lilly Allen - The Fear (The Count Remix)
”Tämä on itseasiassa Countin hillitön dubstep-pulputtaja. Pitkän intron jälkeen biisi kasvaa kuin mellakka.”

The Count & Sinden - Desert Riddim
”Uusi biisi mun ja Countin uudelle levylle. Tässä on kaikkea: Flamenco-kitara breikkejä, ulvovia sireeneitä, afrikkalaista laulua, kiinalaisia gongeja ja torvi-iskuja.”

Hard House Banton - Sirens
”Iso funky britti-anthemi riisutulla, minimalisella bassolinjalla.”

Dre Skull & Juiceboxxx - Untitled (Sinden Remix)
”Juuri valmistunut remiksi kunnon garage rave -tyyleillä. Ei mitään muuta kuin rumpuja ja pörisevä syntetisaattoribasso.”

Top Billin & New Judas present 2009 pe 23.1.2009 klo 21-04 Tavastialla, Urho Kekkosen Katu 4-6, Kamppi. Esiintymässä Sinden (UK), Pets On Prozac, Sharkslayer, Anonymous, Fiskars, Flipperi, J-Laini & Downtown. Liput 12 euroa (ennakot Tiketistä 10,50 euroa).

Top Billin. www.topbillinmusic.com
New Judas. www.newjudas.com
Sinden. www.myspace.com/graemesinden
Petz On Prozac. www.myspace.com/petsonprozac
Sharkslayer. www.myspace.com/sharxlayer

Teksti: Timo Santala, Kuva: Management

We Love Helsinki

Geezers – Graffitikulttuurin viimeinen etuvartio

Maallikon silmissä näyttää siltä, ettei Helsingissä ole enää graffitikulttuuria. Spraymaalikaupan perustaminen Helsinkiin tuntuukin yhtä kannattavalta idealta kuin baarin pystyttäminen lestadiolaiskylään.

Vaasankadulla on kuitenkin ollut jo kolmatta vuotta Geezers-niminen kauppa, joka on erikoistunut graffitikulttuuriin. Kaupasta saa paitsi laadukkaita spraymaaleja, myös alan lehtiä, kirjoja, vaatteita – sekä ystävällistä ja asiantuntevaa palvelua. Liikettä pyörittävät Aku ja Manne ovat kulttuurin pitkäaikaisia harrastajia. ”Helsingissä oli pitkään vaan yksi kannukauppa, Board House”, Aku kertoo, ”ja mun mielestä alalla kuin alalla on hyvä olla vähän kilpailua. Sitten kun en päässyt kouluun, piti alkaa oikeasti miettimään, mitä sitä tekee.” Syntyi Geezers, ja herroista tuli yrittäjiä. Kilpailua myös syntyy, sillä kyseisen alan erikoisliike on hinnoitellut huipputason maalinsa neljän euron tuntumaan.

Onko spraymaalikaupalle sitten kysyntää kaupungissa, jonka graffitikulttuuria nollatoleranssi on määritellyt viimeiset kymmenen vuotta? ”Ei graffitikulttuuri mihinkään ole kadonnut, se on vaan siirtynyt pois 'tavallisen' ihmisen silmistä”, Aku selittää. ”Stop töhryille -kampanjan ainoat saavutukset olivat kulttuurin piilottamisessa ja töiden laadun heikentämisessä – maalausten taso on heikentynyt älyttömästi 90-luvun alusta, jolloin oli vielä laillisia harjoituspaikkoja ja puolilaillisia päivämestoja.”

Käydessäni tutustumassa Geezersiin, ovi käy jatkuvasti, puhelin pirisee, ja takahuoneessa Manne nakuttaa tietokoneella nettikaupan tilauksia. Asiakkaita siis riittää, ja tämä on vasta maanantaiaamu! ”Tammikuu, ja talvi yleensäkin, on aina vähän hiljaisempaa aikaa. Kesällä maalaa moni, mutta vaan pieni osa porukasta jaksaa vetää tätä ympäri vuoden.”

Vaikka virallisesti kaupungin Stop Töhryille -projekti lakkautettiinkin vuodenvaihteessa, negatiiviset asenteet graffitia kohtaan säilyvät varmasti. Tulevaisuuden suhteen Geeserzin yrittäjät ovat kuitenkin toiveikkaita. ”Nollatoleranssi saattaa loppua, jos Vuosaareen tai muualle saadaan laillinen seinä”, Aku arvelee. Se voisi nostaa graffitikulttuurin taas entiseen loistoonsa. ”Samalla voisi noi korvausvaatimukset myös muuttua kohtuullisemmiksi. Mun mielestä on ihan tarpeetonta tuhota nuoren elämä laittamalla sille sellaiset korvausvaateet, jota se ei ikinä pysty maksamaan.”

Graffitiharrastajien lisäksi Geezers palvelee myös sisustajia, taidemaalareita ja – hiukan yllättäen – myös nuorten vanhempia. ”Varsinkin joulun alla ollaan myyty paljon lahjakortteja junnujen vanhemmille” , Aku kertoo hymyillen.

Ehkä suhtautuminen graffitikulttuuriin on tosiaan muuttumassa.

Geezers the Shop, Vaasankatu 6, Alppiharju. Avoinna ma-pe 11-18 & la 11-16. www.geezers.fi

Teksti ja kuvat: Antti Tuomola

We Love Helsinki

Bongaa yksityiskohta: Tarrataidetta

Tarrataidetta, Kustaankatu 4, Alppiharju.

Kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

Minä menen: Docpointin kotimainen esityssarja

Ensi tiistaina alkavassa Docpointissa esitetään laaja kirjo yhteiskunnallisiin ja poliittisiin teemoihin tarttuvia dokumentteja. Mielenkiintoisesta tarjonnasta on miltei mahdotonta valita kiinnostavimmat. Päätin keskittyä tällä kertaa suomalaisten tekijöiden dokumentteihin.

Peter von Baghin kehuttu Helsinki, ikuisesti kiinnostaa. Lumettoman ja harmaan talven keskellä tekee mieli tarkastella arkiympäristöä ja fiilistellä kotikaupunkia uusista näkökulmista. Arkistomateriaalia ja eri taiteenaloja yhdistelevää dokumenttia on kehuttu runolliseksi kaupunkielokuvaksi. "Kuvissa latautuvat sekä menneisyys että tulevaisuus" kuvaili von Bagh itse elokuvaansa Hesarissa ennen ensiesitystä Juhlaviikkojen avajaiselokuvana.

Helsinki-teemasta innostuneena valitsin myös toisen elokuvan, joka liittyy sekin löyhästi kotikaupunkiini. Kanerva Cederstömin ohjaamassa dokumentissa Erikoisia Tapauksia liikutaan raitiovaunun kyydissä ympäri kaupunkia. Helsingin Sanomien samannimisen palstan innoittama dokumentti lupaa unenomaisen matkan Helsinkiä muistuttavan kaupungin läpi.

Annika Grofin poliittisen trillerin, Liikkumavaran, soisi avaavan poliittisen päätöksenteon salamyhkäistä ja etäistä kuvaa. Siinä seurataan muutaman kuukauden ajan yhden lain syntyä valiokunnan käsittelyssä. Dokumentissa kurkistetaan poliittisen päätöksenteon taakse, avataan valiokunnan suljetut ovet ja kuljetetaan katsojia eduskuntaryhmiin ja käytäväkeskusteluihin julkisten lausuntojen takana.

Donagh Colemanin dokumentti Kivilaitumet vie katsojan Himalajan Ladakhiin, paimentolaisperheen arkeen. Yksi maailman hienoimmista materiaaleista, pashminavilla, tuotetaan äärimmäisen niukoissa oloissa, joissa ylellisyydestä ei ole tietoakaan. Uskon, että edessä on paitsi ajatuksia herättävä, myös Himalajan huikeista maisemista ammentava visuaalinen dokumentti.

Docpoint, Helsingin dokumenttielokuvafestivaali 20-25.1.2009

Peter von Bagh: Helsinki, ikuisesti su 25.1.2009 klo 13 Ateneum-Salissa, Kaivokatu 2, Kluuvi.
Kanerva Cederström: Erikoisia tapauksia ke 21.1. 2009 klo 18 Bio Rexissä, Mannerheimintie 22-24, Kluuvi.
Annika Grof: Liikkumavara pe 23.1. 2009 klo 19 Bio Rexissä, Mannerheimintie 22-24, Kluuvi.
Donagh Coleman: Kivilaitumet to 22.1. 2009 klo 18.45 Maximissa, Kluuvikatu 1, Kaartinkaupunki.

Teksti: Veera Moll, Kuvat: Docpoint

We Love Helsinki

Ravintola Pelmenit tarjoilee tuhtia borssikeittoa ja maukkaita pelmeneitä

Kustaankadun ukrainalaisravintola Pelmenit näyttää, että kyllä helsinkiläisille itänaapureiden herkut maistuvat.

Kohtuuhintaisia venäläisravintoloita on Helsingissä luvattoman vähän. Muutamaa erinomaista ja tyyriinpuoleista ravintolaa lukuun ottamatta koko Itä-Euroopan ruokakulttuuri on pysynyt hämmästyttävän sitkeästi taka-alalla. Rikkaasta ruokaperinteestä kun luulisi riittävän kilpailijoita myös edukkaampien ravintoloiden markkinoille. Miksi esimerkiksi Venäjällä kaupunkien katukuvissa näkyvät, blinejä tarjoilevat halpisravintolat eivät ole kilpailemassa purilaisten ja kebabien kanssa myös Suomen puolella?

Kustaankadun vilkas Pelmenit-ravintola on ollut tervetullut aloitus. Lauantaina lounasaikaan ukrainalaisravintola on puolillaan. Ruokalistalla on esimerkiksi borssikeittoa, seljankaa, pelmeneitä ja blinejä edulliseen, kuuden-seitsemän euron hintaan. Listalla on myös vaihteleva joukko kotimaisia herkkuja – tänään tarjolla on karjalanpaistia. Tilatessani ruokaa ei Itä-Euroopan nihkeäksi leimatusta palvelukulttuurista ole tietoakaan, vaan saan borssikeittoni leveän hymyn siivittämänä. Keitto on maukasta ja tuhtia, ja seuralaiseni tilaamien mehukkaiden pelmenien rinnalla tarjoillaan voita, smetanaa ja ihanan kirpeitä puolukoita.

Viereisessä pöydässä istuu vilkas joukko venäjää puhuvia nuoria, toisessa pöydässä taltutetaan krapulaa ja kolmannessa pariskunta viikkaa Hesariaan kokoon. Itä-Eurooppalaisen estetiikan keitaaseen on helppo paeta arkea. Ravintolassa tuoksuu kotiruoka ja katse harhailee mielenkiintoisesti sisustetuilla seinillä: punaraidallisten ryijyjen päälle on kiinnitetty pieniä koristetipuja, puukauhoja, koristesipuleita ja lautasia. Venäjänkielinen, maanisesti möykkäävä tv viimeistelee fiiliksen.

Ravintola Pelmenit, Kustaankatu 7, Alppiharju. Avoinna ti-pe klo 9-22 ja la-su klo 11-22.

Teksti: Veera Moll, Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

Minä Menen: Orionin Emir Kusturica -sarja

Orionin tammikuu on täynnä Balkanin niemimaalta kotoisin olevan Emir Kusturican riehakkaita elokuvia.


Ah, olin siellä molempina iltoina: Elokuussa 2003 Goran Bregovic ja Wedding and Funeral Band konsertoivat huvilateltassa Helsingin Juhlaviikoilla. Bregovic itse oli pukeutunut hohtavan valkoiseen pukuun ja käärmeennahkaisiin buutseihin. Taustalla oli rivissä 9-miehinen torvisektio viimeisen päälle mustissa puvuissa. Vasemmalla laidalla kolmen perinteisiin asuihin pukeutuneen, vanhemman bulgarialais-naisen kuoro, joka häpeämättä flirttaili yleisölle. Ja keskellä istui pyövelin näköinen ja kokoinen jättiläinen, jonka kalju päänahka kiilsi hiestä ja takaraivosta lähtevä metrin pituinen musta letti heilui ilmassa, kun hän takoi valtavaa bassorumpuaan. Ja minä tanssin olkapäät hytkyen, kun huumaavat torvimelodiat, hakkaava rytmi ja tunnelmalliset suvantokohdat tulvivat korvistani sisään.

Olin ihastunut Bregovicin musiikkia tulviviin Emir Kusturican elokuviin jo aiemmin, mutta noina iltoina sinetöitiin rakkauteni balkanilaiseen torvimusiikkiin ja Kusturican leffoihin.

Hääkohtaus vuoden 1995 Cannes-voittajasta, Kusturican Undergroundista.

Emir Kusturica on Sarajevossa syntynyt elokuvaohjaaja, jonka humoristiset, traagiset ja poliittiset mustalaiskuvaukset eivät oikein istu perinteisiin elokuvakategorioihin.

Kusturican elokuvien maailma on usein absurdi ja surrealistinen. On sika, joka pala palata syö ruostuneen auton. Mies, joka nostaa talonsa auton, köyden ja sähkölinjojen avustuksella ilmaan, kun hänen äitinsä ei suostu antamaan hänelle rahaa. Nainen, joka kävelee ympäriinsä kannoksi naamioituneena. Ja asetehtailija, joka sulkee työntekijänsä pommisuojaan ja uskottelee heille, ettei Toinen Maailmansota koskaan loppunut.

Se on maailma, jossa todellisuus on tarua ihmeellisempää, mutta elokuva on kaikkein ihmeellisin. Ei siis ihme, että Kusturica mainitsee ainoaksi esikuvakseen Gabriel Garcia Marquezin maagisen realismin.

On harvoja elokuvia, jotka yhtä aikaa naurattavat ja itkettävät, mutta Kusturican absurdi musta huumori ja sen takana piirtyvä tragikoominen, viiltävä arki tuovat esiin tunteiden koko skaalan.

Miki Manojlovicin esittämä Marko tähtäilee kylvyssä elokuvassa Underground.

Kusturican leffoissa eletään täysillä: tanssitaan, lauletaan, juodaan, naidaan, pelataan ja ammutaan. Ja musiikki ei soi, sitä soitetaan. Orkesteri on kuvissa oikeasti läsnä; parhaimmillaan hevoskärryissä, puussa roikkumassa tai veden alla.

Häitä ja hautajaisia, kaikkien juhlien myyttisiä esi-isiä, elokuvissa riittää enemmän Hugh Grantillä. Ja näissä häissä ja hautajaisissa ei hissutella, vaan ne ovat yhtä tapahtumien, sattumusten ja kommellusten ilotulitusta. Ja bändi on aina paikalla, tuuttaamassa hypnoottista ja huumaavaa balkanilaista musiikkia.

Ja ah, nyt tuota huumaa on mahdollisuus kokea Orionin upottavan pehmeissä penkeissä. Kansallisen av-arkiston tammikuinen Kusturica-sarja tuo ohjaajan parhaat elokuvat taas isolle kankaalle.

Kun eilen olin katsomassa sarjan avauselokuvaa, Mustalaisten Aikaa, kiemurteli jono kadulle asti. Lippujen ostaminen etukäteen on siis suositeltavaa.

Unenomainen jokikohtaus elokuvasta Mustalaisten Aika.

Emir Kusturican elokuvien sarja 13-31.1.2009 elokuvateatteri Orionissa, Eerikinkatu 15, Kamppi.

Emir Kusturica: Mustalaisten Aika (1989) ti 13.1. klo 17. Uusinta pe 16.1. klo 19.30.
Emir Kusturica: Isä On Työmatkalla (1985) ke 14.1. klo 18.15. Uusinta la 17.1. klo 15.45.
Emir Kusturica: Muistatko Dolly Bellin? (1981) to 15.1. klo 17. Uusinta su 18.1. klo 21.15.
Emir Kusturica: Arizona Dream (1993) ti 20.1. klo 16.45. Uusinta pe 23.1. klo 20.30.
Emir Kusturica: Underground (1995) ke 21.1. klo 20. Uusinta la 24.1. klo 20.
Emir Kusturica: Musta Kissa, Valkoinen Kissa (1998) ti 27.1. klo 18.45. Uusinta pe 30.1. klo 17.
Emir Kusturica: Elämä On Ihme (2004) to 29.1. klo 20.15. Uusinta la 31.1. klo 20.15.

Liput 5 euroa, Orionin klubikortilla (ent. kantakortti) 4 euroa.

Teksti: Timo Santala, Kuvat: Kansallinen audiovisuaalinen arkisto

We Love Helsinki

Helsinki kirjoissa: Katja ja Wenzel Hagelstam - Hetki Helsingissä

Helsinki kirjoissa -artikkelisarjassa tarkastellaan millaisena Helsinki näyttäytyy kauno- ja tietokirjallisuudessa. Tunnistammeko muiden kuvaaman kaupungin omaksemme vai kohtaammeko kirjan sivuilla vieraan kaupungin? Toisten Helsinki kun tuntuu välillä olevan niin kovin erilainen. Sarjan ensimmäisessä osassa Laika Nevalainen tutustuu Katja ja Wenzel Hagelstamin Helsinkiin.

Katajanokalla sijaitsevan Olofsborgin talon suunnitteli 1800- ja 1900-luvun vaihteen Suomen menestyneimpiin kuulunut arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren ja Saarinen. Jugendin ystävien iloksi Hetki Helsingissä -kirjasta löytyy runsaasti kuvia heidän suunnittelemistaan rakennuksista.


Yllätyksetön Hetki Helsingissä

Pikaisen selailun perusteella Katja ja Wenzel Hagelstamin kirja Hetki Helsingissä vaikuttaa turisteille tarkoitetulta Helsinkiä esittelevältä kuvakirjalta. Takakannen teksti ja lupaukset kuitenkin herättivät minussa toiveita enemmästä. Valitettavasti jouduin pettymään.
Kirjan päätekijät ovat isä ja tytär, tv:stäkin tuttu antiikkiasiantuntija ja –kauppias Wenzel Hagelstam ja valokuvaaja Katja Hagelstam. Kirja alkaa lyhyellä esittelyllä Helsingin historiasta sekä vuonna 1941 Helsingissä syntyneen Wenzelin lapsuus- ja nuoruusvuosien muistelolla. Muuten tekstiä on vähän; kuvat ovat pääosassa. Esiteltävät kaupungin osat tai ”hetkien paikat”, kuten kirjan tekijät niitä kutsuvat, on jaettu 38 lukuun.

Takakansi lupaa ”tuttuja ja tuntemattomia näkymiä” (paino sanalla tuttuja) Helsingistä sekä yllättävääkin otetta ja vakuuttaa, että ”elämää kuhisevia asuinalueita” löytyy keskustan lisäksi myös muista ilmansuunnista. Kirjoittajat eivät kuitenkaan vaikuta itse vakuuttuneen teeseistään. Vaikka kirjassa on kuvia myös esimerkiksi Vuosaaresta, Tapanilasta ja Viikistä, suurin osa kuvista on keskusta-alueelta. Teoksen näkökulma Helsinkiin on aika tavanomainen, eikä juuri tuota lukijalle ahaa-elämyksiä. Monet kuvista ovat kaupungin kuuluisimmista tai historiallisesti arvokkaimmista rakennuksista. Myös kertomuksia ja faktoja on enemmän esimerkiksi Eirasta tai Ydinkeskustasta kuin Laajasalosta tai Kontulasta.

Vaikka monissa kuvissa on tuttuja rakennuksia, kirjan parasta antia ovat kuvatekstit rakennusten historiasta ja taustasta. Esimerkiksi Eduskuntatalon "lattia ja ovenpielet ovat ruotsalaista Kolmården-kiveä, seinä- ja ikkunasyvennykset italialaista Carraran alueen calacata-marmoria".

Keskittyminen keskustan kaupunginosiin varmasti johtuu pitkälti siitä, että Wenzel itse on asunut suurimman osan elämästään Bulevardilla. Hän toteaakin, että ”Bulevardi on edelleen minun Helsinkini ydin”. Myös teoksen ruotsinkielinen nimi Vårt Helsingfors kertoo totuuden siitä, että kirjassa on kyse enemmän Hagelstamien Helsingistä kuin pyrkimyksestä esitellä kaupunkia laajemmin. Hagelstamien olisi ehkä kannattanut rehellisesti keskittyä vain keskusta-alueen kuvaamiseen, sillä sitä kohtaan heillä riittää todellista intohimoa.

Kaupunginosien historiasta kirjoitetut lyhyet poiminnat muistuttavat ansiokkaasti muutoksesta, joka on kaupungissa jatkuvaa. Esimerkiksi Katajanokka ja Punavuori eivät aina ole olleet yhtä ns. hienoja asuinalueita, kuten nykyään ajatellaan. Toisaalta yleisvaikutelma kirjan luomasta Helsingistä on mielestäni turhan lähellä sitä virallista kuvaa, jonka Helsingin kaupunki pyrkii välittämään lisätäkseen kaupungin myyntiarvoa ja houkuttelevuutta turistien silmissä. Yhdessä kuvatekstissä todetaan, että ”Helsingissä on paljon mielenkiintoisia piilopaikkoja, joissa kaupunkilaiset asuvat ja viihtyvät”. Olisinkin toivonut enemmän kertomuksia ja kuvia tällaisista paikoista, joihin ei törmää joka päivä kaupungissa liikkuessaan.

Tällaisen mielenkiintoisen piilopaikan ei kuitenkaan tarvitse mielestäni olla salainen soppi tai konkreettinen paikka. Se voi olla esimerkiksi helposti huomaamatta jäävä yksityiskohta kuten Fredrikinkadun ja Kansakoulukadun kulmassa olevan talon katonreunan ornamentit tai punaista pakettiautoa katsovasta naisesta kertova kaivonkansi Stockmannin kulmalla. Tai se voi olla uusi näkökulma tai tapa katsoa Helsinkiä. Minä koin tällaisen hetken viimeksi viikko sitten vieraillessani Hakasalmen huvilassa: näytteillä olleiden valokuvien ihailun lomassa katselin myös ulos huvilan ikkunoista ja huomasin, miten hienosti Tuomiokirkon ja Kansallisteatterin kupolit tai Kiasma ja Lasipalatsi kävivät keskustelua keskenään.

Hagelstamien tallentama arkinen "piilopaikka": mattoja kuivumassa Sammaltien, Somerontien ja Kangasalantien rajaamassa korttelipihassa Vallilassa.

Teksteissä näkyy niiden kirjoittajan Wenzel Hagelstamin ammatti antiikin parissa ja kiinnostus historiaan. Hänelle tärkeää on asioiden alkuperä ja monet kerrotut tarinat ovat nimenomaan rakennuksen suunnitelleista arkkitehdeista sekä rakennuttajista. Kirjan näkökulma Helsinkiin ja sen historiaan on romanttinen, mikä on mielestäni tylsä ja helppokin valinta kirjoittajilta. Toisaalta se sopii kirjan henkeen, sillä omaavathan hetket, jotka parhaiten muistamme tai haluaisimme muistaa, usein kultaisen reunuksen tai romanttisen sivuäänen.

Katja Hagelstamin ottamat kuvat ovat kauniita, mutteivät mitenkään erikoisia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ihmeellisintä on, että kuvissa on hyvin vähän ihmisiä. Kuvat ovat pääasiassa rakennuksista. Lähelle itse helsinkiläisiä kuvissa ei mennä: intiimeimmässä kuvassa on satunnaisen punavuorelaisen pyykkejä kuivumassa. Eniten pidin siitä, että kuvia löytyy kaikilta vuodenajoilta ja että joidenkin alueiden tai arkkitehtien suunnittelemista rakennuksista on koottu aukeaman kokoisia kollaaseja. Kuvateksteistä sen sijaan löytyy paljon mielenkiintoista pikkutietoa. Vai tiesitkö esimerkiksi, että Uspenskin katedraali on rakennettu Krimin sodassa tuhoutuneen ahvenanmaalaisen Bomarsundin linnoituksen tiilistä tai että Helsingin ensimmäinen helikopterikenttä tehtiin Postitalon katolle?

Vaikka tekijät alkupuheenvuorossaan toteavat, ”helsinkiläiselle kaupunki ei ole vain taloja ja katuja vaan koko eletyn elämän kartta”, hyvistä aikeistaan huolimatta Hagelstamit eivät onnistu välittämään Helsingistä kovin elävää kuvaa, vaan kuvaus jää nimenomaan vain rakennetun ympäristön tasolle. Kirjaa voisi pitää tavallista turistiopasta parempana vasta, kun kuviin yhdistäisi omat tarinansa ja hetkensä Helsingissä. Nyt kuvissa näkyvät vain kirjan nimessä mainostettujen hetkien kulissit ja sen nimi voisi hyvin olla Helsinkiläisiä rakennuksia.

Katja ja Wenzel Hagelstam: Hetki Helsingissä (2007, WSOY)

Teksti: Laika Nevalainen, Kuvat: Katja Hagelstam

We Love Helsinki

Bongaa yksityiskohta: Graffiti

Maalaus sähkökaapissa Tuorinniemen puistossa, Herttoniemenrannassa.

Kuva: Tessa Tapaninen

We Love Helsinki

Lempown levyvalinta – Augustus Pablo: King Tubby’s Meets Rockers Uptown

Janne Lemberg eli Lempow tunnetaan tiukoista ja ajankohtaisista dancehall ja hip-hop -selektioistaan. Lempow keikkailee lahtelaisen Pouta Soundin kanssa ahkerasti ympäri Suomea ja lisäksi hänen valintojaan pääsee kuulemaan myös Bassoradion Poutaradio-ohjelmassa.


”2000-luvun vaihteessa ku mä asuin vielä Lohjalla, siellä on iso psyke-skene ja silloin tuli kuunneltua pääasiassa psy-trancea. Sit yksissä talvibileissä Dreadlock Talesin Kimmo, joka oli just tullu Briteistä, soitti alkuillasta dubia ja mä olin ihan, et mitä helvettiä tää on. Se iski silloin ihan älyttömän kovaa.

Mulle reggae oli siihen asti ollu yhtä kuin Bob Marley, enkä mä ollu koskaan kuullukaan mitään dubia. Mä olin aika tykänny enemmän minimalistisemmasta psykestä, missä oli jotain kaikuja ja delaytä. Se oli selkeesti ottanu vaikutteita jamaikalaisesta musasta, vaik ei sitä ollu itse tietenkään tiedostanu, ku ei ollu missään kuullu dubia ennen sitä.

King Tubby’s Meets Rockers Uptown oli mun ensimmäinen reggae-levy. Mä kävin bileiden jälkeen nauhottamassa sen Kimmolta C-kassulle. Siihen aikaan tuli muutenki kuunneltua paljon Augustus Pablon levyjä; dub oli mulle todella tärkeetä alussa. Sit pikkuhiljaa rootsin kautta alko kiinnostaa muukin Jamaika-musa.

Tän vinyylin oon käyny ostamassa muistaakseni Eroselta joskus 2000-luvun alkupuolella, silloin ku rupes enemmän soittamaan levyjä. Jos jotakuta kiinnostaa dub ja se kysyy, et mistä kannattaa aloittaa, ni kyllä mä tätä levyä suosittelen ehdottomasti. Parempaa dub-levyä en oo löytäny vieläkään. Joku siinä Pablon melodikassa iskee suomalaisen slaavilaiseen melankoliankaipuuseen.

Dubissa parasta on se minimalistinen kokonaisuus; bassolinja ja kaiut. Siihen pystyy uppoutumaan. Tekno on liian suoraa tavaraa mulle, dubissa on kuitenkin vähän takapotkua ja tiettyä groovea, mikä on tyylikkäällä tavalla hillittyä. Vanha dub on myös orgaanista; uudempi, koneellisempi britti-dub ei myöskään iske muhun ollenkaan.

Viimeeks mä kuuntelin tätä ku mä luin tentteihin. Tää myös hyvää taustamusaa illanistujaisiin, jos ei haluu sellasta musaa mikä tulee kaiken yli. Mun keikoilla tätä ei kuule oikeestaan enää ikinä; enemmän tulee soitettua uutta dancehallia ja hip-hoppia. Jos mä itse meen ulos pitää hauskaa, ni kyl mä haluun kuulla jotain muuta ku jumittavaa dubia. Dub on mulle nykyään stricktly hima-soundia.”

Lempow seuraavan kerran keikalla torstaina 8.1.2009 Dutty Thursdays -klubilla Rosegardenissa yhdessä Chapan ja Leimasimen kanssa.

Poutaradio Bassoradiolla joka toinen lauantai klo 16-18. www.basso.fi/radio/poutaradio

Teksti ja kuva: Timo Santala

We Love Helsinki

Kuvareportaasi talvipäivästä Vanhankaupunginselän jäällä

Maanantaina 5.1.2009 paukkui Helsingissä mukava -8 asteen pakkanen ja aurinko paistoi ohuen pilviharson takaa. Timo Santalan kuvareportaasi kertoo kuulaasta päivästä Vanhankaupunginselän jäällä.

Reino Jääskeläinen istui pilkillä lahdenpohjukassa Vanhankaupunginselällä. "Ei ole tänään vielä tullut kalaa." kommentoi Jääskeläinen. "Mutta kyllä sitä keväämmällä alkaa tulla."

Pilkkijöiden puhkomat aukot muodostivat jäälle kauniita "kukkasia".

Ari Saarikko oli ulkoiluttamassa Toivoa ja Taavia Arabianrannan jäällä. "Toivo vähän pelkää olla jäällä" kommentoi Saarikko koiran hakiessa tasapainoaan liukkaalla jäällä.

Kerroksittain jäätyneet ilmakuplat täplittivät paikoin sinisenä hohkaavaa jäätä.

Peilikirkas ja tasainen jää muodosti Vanhankaupunginselällä kilometrejä pitkän jääradan innokkaille luistelijoille.

Hilkka Peltola ja Vappu Kuuluvainen olivat lähdössä luistelemaan Arabianrannasta eväiden kanssa. "Eilen toinen jalka upposi reittä myöten veteen kaislikossa" kertoi Kuuluvainen sunnuntaisesta luisteluretkestään. "Jalka ja luistin oli täynnä mustaa kuramönjää." Onneksi jää kesti ja Kuuluvainen sai vedettyä jalkansa ylös reiästä ja pääsi mummille lämmittelemään.

Puinen jääpurjekelkka odotteli Kuusiluodon huvilan rannassa parempia tuulia.

Jääpöytä kutsuu evästauolle.

Malva ja Nikolas kokeilivat innoissaan Kuusiluodon edustalle rakennettua napakelkkaa.

Jo kolmen aikaan auringonlasku kultasi maiseman Vanhankaupungin lahdella.

Kuvat: Timo Santala

We Love Helsinki

Bongaa yksityiskohta: Tekemisen polku

Tekemisen polun ensimmäinen betonilaatta Annantalon pihalla, Annankatu 30, Kamppi.

Kuva: Tessa Tapaninen

We Love Helsinki

Kuvareportaasi We Love Helsingin uuden vuoden tansseista

We Love Helsingin uuden vuoden tansseissa Kuudennella Linjalla olivat juhlavieraat todella panneet parastaan ylle. Heli Blåfield kuvasi illan kauneimmat mekot ja komeimmat puvut.

Elissa Eriksonin kaunis vaaleansininen mekko löytyi Mekkomaniasta. Anne Lammilla taas on paidassaan iloisia keltaisia palloja.

Mirre Heikkisellä on yllään leiskuva vanha puku, jota hänen äitinsä käytti jo joskus 50-luvulla.

Lasse Tarkiaisen ja Nuutti Takkisen asukokonaisuudet ovat pääasiassa Uffilta. Nuutti povaa nolla-ysistä ”muutoksen vuotta”. Unna Savolainen keskellä on pukeutunut dramaattisesti purppuraan.

Liisa ja Ninnu Voutilaisen uuden vuoden tunnelma on ”ihan hyvä, boogiewoogie.”

Ulla Kulmala kipitti tanssilattialle päin Marimekon mekossaan.

Valtaosa Antto Vihman asusta on hankittu työmatkalta Intiasta. Hattu sen sijaan on ihan aito Stockmann. Anna Pörstin mekon alkuperä taas on ”Ah, Ranska, Pariisi!”

Hanna Marjoranta pyöritti myöhemmin illalla itsensä hula-vanne kilpailun finaaliin mustassa kiiltävässä Objectin mekossaan.

Venla ja Helka Lehden ilta on lähtenyt hyvin käyntiin minttukaakaolla. Venlan mekko on heräteostos ja Helka taas taikonut oman mekkonsa aamulla kankaanpalasta.

Nora Bing, Sonia Meltti ja Tiina Hiltunen ovat varmoja että tämä vuosi on edellistä parempi.

Juho Taavitsaisen ja Juuso Pekkisen pukeutumisen inspiraatio on Juuson sanoin lähtenyt ”soundista, eikä muodosta.”

Teksti: Veera Moll, Kuvat: Heli Blåfield

We Love Helsinki