28.1.10

Minä menen: DocPoint 2010


Yhdeksännen kerran järjestettävä dokumenttielokuvafestivaali DocPoint käynnistyi tänään. Seuraavan viiden päivän aikana esitetään 137 elokuvaa yli 20 maasta. Dokkarien lisäksi festivaali kokoaa värikkään palapelin oheisohjelmaa seminaareista ja ohjaajatapaamisista iltaklubeihin. Torstain ohjelma on Puola -painotteinen.

Roman Polanski vuonna 1977

Sydän sykkii Puolalle
Mitä tapahtuu puolalaisessa sairaalassa, maistraatissa, kirjakaupassa ja vankilassa? DocPointin Puolalainen sydän -sarja tarjoilee mehukkaan kattauksen tavallisten ihmisten arkea. Nuoren polven ohjaajan Tomasz Wolskin pelkistetyn empaattinen tyyli tuo valkokankaalle spontaania huumoria ja lämpöä. The Clinicin hellyttävien vanhusten ja The Lucky Onesin elämän käännekohtien paperisotaa selvittelevien pariskuntien, leskien ja tuoreiden vanhempien kohtalot vangitsevat jokapäiväisen elämän ilman kikkailuja.

Puolalainen dokumenttielokuva pioneerin silmin
Dokkarin ystäviä hemmotellaan! Torstain seminaarissa DocPointin kunniavieras, palkittu puolalainen veteraaniohjaaja Marcel Łoziński kertoo urastaan ja työskentelytavoistaan. Miten Puolan poliittisen elämän muutokset 1900-luvun jälkipuoliskolla ovat vaikuttaneet dokumenttielokuvien tekemiseen? Sokerina pohjalla seminaarissa esitetään Łozińskin viimeisin elokuva Poste Restante. Puolankielinen tilaisuus tulkataan suomeksi.

Elämä etsintäkuulutuksen varjossa
Vuonna 1977 puolalais-ranskalainen elokuvaohjaaja Roman Polanski tunnusti 13-vuotiaan tytön väkisinmakaamisen ja pakeni Yhdysvalloista Eurooppaan. Elokuvamaailman kohujulkkis päätyi jälleen uutisotsikoihin jouduttuaan viime syksynä Sveitsin poliisin kynsiin. Dokumentaristi Marina Zenovich kertoo palkitun ohjaajan elämästä ja urasta koko komeudessaan pelkän syyllisyyden ruotimisen sijaan.

Tomasz Wolski: The Clinic ja The Lucky Ones to 28.1.2010 klo 21 Maxim 2:ssa (Kuuvikatu 1, Kaartinkaupunki)
Puolalainen dokumenttielokuva Marcel Łozińskin silmin -seminaari to 28.1.2010 klo 14–16 Kiasma-teatterissa. (Mannerheiminaukio 2, Kluuvi)
Marina Zenovich: Roman Polanski: Wanted and Desired to 28.1.2010 klo 19 Maxim 1:ssä (Kluuvikatu 1, Kaartinkaupunki)

Festivaalin koko ohjelma osoitteessa www.docpoint.info

Teksti: Sanni Huvinen, Kuva: Docpoint

We Love Helsinki

27.1.10

Kettu 2000 -näyttely pohtii identiteettiä


Kettu 2000
on kolmen nuoren valokuvataiteilijan muodostama ryhmä, joka avaa tammikuussa Galleria Jangvaan näyttelyn projektistaan Toiset Kengät. Lumisena joulukuun iltana keskustelin ryhmän kanssa siitä, miltä tuntui elää toisen ihmisen elämää viikon ajan.

Toiset kengät -projektissa Kettu 2000 -ryhmän jäsenet vaihtoivat elämiä keskenään viikon ajaksi. Itse vaihto tapahtui viime elokuussa, mutta projektin valmistelun Pinja Sormunen, Emma Suominen ja Vanessa Virmajoki aloittivat jo noin vuotta aikaisemmin. Projektin lähtökohtana oli identiteetti yleisesti ja sen muodostuminen. ”Haluttiin viedä identiteetin käsite uudelle tasolle”, Suominen täsmentää. Sormunen asuu Helsingissä poikaystävänsä kanssa. Hänen kenkiinsä viikon ajaksi astui Suominen. Suominen asuu myös Helsingissä ja hänen paikalleen matkusti Lontoosta Virmajoki. Sormunen puolestaan otti lennon kohti Lontoota, jossa Virmajoki asuu veljensä ja kahden kämppiksen kanssa. Tyttöjen piti tarkoin noudattaa etukäteen määrättyä päivä- ja viikko-ohjelmaa. Omaan elämään ei ollut luvallista olla yhteydessä – edes omille vanhemmilleen ei saanut soittaa.



Nuoret taiteilijat palauttavat mieleensä kesäisiä tapahtumia projektista lumen tuiskutessa helsinkiläiskahvilan ikkunalaseja vasten.

Keskustelu pulppuaa iloisesti, kun naiset pohtivat ryhmänsä nimen alkuperää. ”Varmaan baarista”, Suominen toteaa heti. Sormunen muistelee nimen saaneen alkunsa väärin kirjoitetun elokuvatuotantoyhtiö 20th Century Foxin nimestä. Nimellä on myös monia eri merkityksiä. ”Foxy Lady”, Suominen sanoo, ja lisää kettujen olevan hyvin suojelevia pentujaan kohtaan sekä joskus jopa yksiavioisia. ”Me ollaan 2000-luvun kettuja”, Ketut myöntävät hymyillen.



Vaikka vaihtoviikko on selkeästi ollut Ketuille rankka, eivät he silti muuttaisi projektissaan mitään. Eläessään toisen ihmisen elämää, naiset saivat lisää varmuutta itseensä ja heidän omat valintansa selkeytyivät. Arjen ongelmat, jotka ennen vaikuttivat suurilta, eivät paluun jälkeen tuntuneetkaan enää niin pahoilta. Ajatusmaailma muuttui ja etenkin käsitys identiteetistä. ”Sitä ajatteli, että tää on se meidän projekti, mutta paluu arkeen olikin uusi oma projektinsa”, Sormunen lisää yllättyneenä. Virmajoki mainitsee myös, että ”mulla on sellainen olo, että meidän kolmen suhde toisiimme on muuttunut pysyvästi jollain tavalla, mutten osaa ihan vielä määritellä miten.”



Tammikuun lopulla galleria Jangvaan avataan näyttely, johon Ketut ovat koonneet viikon varrella keräämänsä materiaalin. Omien sanojensa mukaan heidän näyttelystään on tulossa todella intiimi. ”Raastavan rehellinen, röyhkeä ja runsas”, Suominen naurahtaa lisättyään vielä viimeisenkin määritelmän. Sormusen vielä jatkaessa: ”Kolme tarinaa toiseudesta.” Lukiessaan tyttöjen kirjoittamia tekstejä ja katsellessaan kuvia projektin ajalta, katsojalle saattaa helposti tulla tunne, että kuvauksessa on jotain samaa kuin joku kertoisi tarinaa parhaalle ystävälleen. ”..tai itselleen”, Suominen täsmentää käsitystäni: ”Emme halua, että katsojalle jää näyttelystä kylmä tai ulkopuolinen olo.”

Aiheesta tuntuu riittävän keskustelua lähes loputtomasti, mutta johonkin on aina pakko lopettaa. Virmajoen pohdinta projektin sanomasta ja tarkoituksesta tuntuu avaavan vielä enemmän uusia kysymyksiä kuin antavan itse vastauksia, mutta sehän taitaa usein olla elämän tapa soljua eteenpäin.

”Kai sitä toivoisi, että katsoja saisi kiinni edes osasta niistä tunteista, mitä me käytiin läpi sen viikon aikana, ja että alkaisi kysellä kysymyksiä identiteetin rakentumisesta. Mun mielestä meidän projekti on sen luontoinen, että se koskettaa kaikkia, herättää kysymyksiä, tunteita ja ajatuksia, mutta ei anna mitään selvää statementtiä, eikä sen musta pidäkään. Toiset Kengät lähti kysymysten kyselystä, eikä me tiedetty, mihin se tulee meidät johtamaan. Musta edelleen tuntuu, että me ei olla ammennettu loppuun sen viikon varastoja.”

Kettu 2000: Toiset Kengät
28.1.2010 - 14.2.2010 Galleria Jangvassa (Uudenmaankatu 4-6, sisäpiha)

Teksti: Tiina Kivelä. Kuvat: Kettu 2000. Kuvitus: Nora Wegelius.

We Love Helsinki

21.1.10

Minä menen: Cloud 9 presents RESO


”It should be illegal to play this song, now if you`ll excuse me, i have to change my underwear”
”feel like i havent showered for several weeks after listening to that!” ”i just put my hand in a blender because I had no jam and figured congealed hand blood would be a a sufficient replacement."


Edellä olevat lainaukset eivät ole miltään mielenvikaisten vertaistukipalstalta, vaikka näin voisi helposti äkkiseltään luulla. Kyseiset kommentit on esitetty You Tubessa, englantilaisen Reson Beasts in the Basement -biisin yhteydessä. Hänen musiikkinsa tuntuu aiheuttavan yleisimpinä tuntoina suolen vääräaikaista toimintaa, lemmikkieläinten jonkinasteista rääkkäystä sekä huolestuttavan monissa kommenteissa esiintynyttä oman naamansa pois repimistä (!). Uskokaa pois, en edes kehdannut laittaa kaikista värikkäimpiä ilmaisuja tähän. Aika roisia materiaalia siis - varsinkin kun muistetaan, että tällaisia reaktioita saa aikaan biisi, jossa ei oikeastaan sanota mitään, laulusta nyt puhumattakaan.

Miltä Reson musiikki sitten oikein kuulostaa? Eittämättä se on raskasta, tummaa ja pelottavaakin. Tämä siis suhteutettuna muihin dubstep -genren artisteihin, joista juuri ketään ei voi syyttää liiasta valoisuudesta. Materiaali on rankkaa, mutta raakaa brutaaliuus ei selitä Reson hienoutta vielä alkuunkaan. Hän jaksaa maustaa kivilaattojen kokoisia woble-bassojaan kekseliäillä IDM -kilkatuksilla, drum and base -juoksutuksilla, sireeninomaisilla kosketinriffeillä sekä vähäeleisellä, joskin espresson mustalla huumorilla.

Näin ollen Reson urbaani kaupunkimaisema ei ole samanlainen kuin esimerkiksi Burialin esittämä lohduttoman sateinen tulevaisuuden Lontoo, jossa loputtomat kaiut muodostuvat laitakaupungin hyljätyissä teollisuushalleissa. Se on enneminkin niillä samoilla autioilla kaduilla toisaalla samaan aikaan tapahtuva b-luokan zombie-moottoripyöräilijöiden takaa-ajokohtaus, jossa kuolleista nousseet yrittävät kampittaa toisiaan moottorisahoilla.

Loppuun asti viety sarjakuvamaisuus ja hullunkiilto silmissä ovat olennainen osa Reson luomaa kokonaisuutta. Musiikin tummanpuhuvuuskaan ei missään vaiheessa hyydytä suupieliin väkisin kirpoavaa virnettä. Tai kuten nimimerkki calyx06 tämän kaiken jo minua paljon paremmin ja ytimekkäämmin ilmaisi: ”reso is like no other, i had to rip off my cats legs.”

Cloud 9 presents RESO, 22.1.2009 Redrumissa (Vuorikatu 2, Kluuvi) Liput 10€

Teksti: Taneli Hermunen, Kuva: Press

We Love Helsinki

15.1.10

Minä menen: Alas 4-v. Kutosella


Jos kehosi kaipaa kokovartalohierontaa, tarjoutuu siihen mahdollisuus lauantain Alas-klubilla. Klassisen bassohoidon tarjoilevat parhaimmat pitkän linjan asiantuntijat.




Helsinkiläisen Alas-kollektiivin (DJ-muusikot RRKK, Nonperson, Teeth ja Dead-O) viikoittain pyörivä radio-ohjelma sekä parin kuukauden välein järjestettävä klubi ovat tehneet dubstepin ja muun kokeellisen elektronisen musiikin nimiä kansalle tutuiksi jo hyvän tovin.

Tänä lauantaina 16.1.2010 Alas-klubi juhlii nelivuotista olemassaoloaan. Kollektiivin jäsen, MI NI MA- sekä Ceebrolistics -yhtyeestäkin tuttu Matti Pentikäinen alias Teeth muistelee varovaisella ylpeydellä artisteja, joita Suomeen asti on saatu järjestettyä: Modeselektor, Geiom, Untold… Ai niin ja Substance ja Andy Stott ja…”. Pentikäisen mieleen on jäänyt myös se, kun brittiläisen Bengan piti soittaa vuonna 2007 Rosegardenissa. Viikkoa ennen keikkaa selvisi, ettei esiintyjällä ollut passia, joten Bengan Suomen-vierailu siirtyi parilla vuodella eteenpäin.

Alas-klubin musiikillinen tarjonta tuntuu siirtyneen vuosien varrella naksuttelumusiikista ja dubiteknosta enemmän syvien bassojen suuntaan. Pentikäinen vahvistaa mielikuvani genrepainotuksen liukumisesta kohti dubstepia. "Linja on tiukan löyhästi aina ollut dubstep, tekno ja tulevaisuuden wonkydonky-hiphop. Jokaisen illan kohdalla ulkomainen pääesiintyjä määrittää senkertaisen musiikillisen linjauksen; jos pääesiintyjä soittaa teknoa, tekno on keskeisimmässä asemassa. Dubstep on ollut mukana ensimmäisistä bileistä asti ja oikeastaan puolihuomaamatta hiipinyt koko klubin keskipisteeseen".

Lauantain pääesiintyjä on Englannin Bristolista tuleva Pinch, jonka Tectonic-levymerkki on saavuttanut arvostetun aseman dubstepin suurkuluttajien joukossa. "30-vuotias brittiläinen mies. Keskimittainen. Lyhyet hiukset. Toi myös dubstepin Bristoliin sekä pyörittää yhtä koko genren merkittävimmistä levy-yhtiöistä”, Pentikäinen kuvailee Pinchiä

Lopuksi saan vastauksen mieltäni vaivanneeseen ongelmaan: miten helvetissä nimi Alas taipuu? ”Alaan”, Pentikäinen selventää ytimekkäästi.

Bassovärinät ja oikeinkirjoitusvinkit voi tsekata siis lauantaina Kutosella. Korvatulpat mukaan.

Alas 4v lauantaina 16.1.2010 Kuudennella linjalla, Hämeentie 13, klo 22-04. Mukana DJ´t Pinch, RRKK, Dead-O, Nonperson, Teeth. Liput 9 euroa.

Teksti ja kuva: Robert Keskinen

 
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.